Etkö usko itseesi?
Koulutusmatkoilla junassa olen lukenut Tiina Ekmanin kirjaa ´Huijarisyndrooma´. Hän kertoo, että joillakin tällainen itseä väheksyvä tapa ajatella ja tuntea muuttuu pysyväksi olotilaksi. Kyse on tunteesta, pelosta tai luulosta, että on huijari – olematta sitä todellakaan oikeasti. Tämän blogin huijari ei valehtele tai petkuta ihmisiä tieten tahtoen. Mutta kärsimystä, tuskaa ja väsymystä se aiheuttaa, sisäinen kokemus osaamattomuudesta ja pelko paljastumisesta.
Huijarin sisäisessä maailmassa käydään taistelua, se on kamppailua piiloutumisen ja näkymisen välillä. Huijarius aiheuttaa häpeää ja tarvetta kätkeä se. Kukapa meistä haluaisi paljastua feikiksi tai tyhjyyttään kumisevaksi tynnyriksi. Samalla ihmisyyteen kuuluu tarve tulla nähdyksi ja hyväksytyksi. Ei siis ihme, että sisäinen ristiriita ahdistaa ja uuvuttaa.
On havaittu, että huijari-ilmiö näyttäytyy enemmän naisten ongelmana, koska miehet saavat enemmän sosiaalista tukea voittaakseen suoriutumisen ja onnistumisen pelkonsa kuin naiset. Jokainen epäonnistuu joskus ja huijaritkin tietävät sen, mutta he eivät kykene soveltamaan tätä tietoa itseensä. He eivät siedä epäonnistumista ja pyrkivät välttämään sitä keinolla millä hyvänsä. Välttäminen lisää ahdistuneisuutta ja itseään ruokkiva kehä syntyy helposti. Huijarisyndroomaan läheisesti liitettyjä piirteitä ovat mm. alhainen itsearvostus, perfektionismi, neurotismi, epäonnistumisen pelko ja itseä vahingoittavat toimintastrategiat.
Tutkijat ovat löytäneet kuusi yksittäin tai yhtä aikaa toimivaa erilaista huijareille tyypillistä toimintamallia: työriippuvuus, maaginen ajattelu, korostunut vaatimattomuus, sosiaalinen miellyttäminen, ylimukautuminen sekä imitointi ja matkiminen. Näiden tunnistaminen voi antaa mahdollisuuden tutkia omaa ajattelua ja ryhtyä etsimään niille vaihtoehtoja.
Tämä aika on haasteellista, sillä riittämättömyyden tunteet ja niiden vuoksi kuormittuminen ovat monelle totisinta todellisuutta. Miten olla hyvä vanhempi, puoliso, perheenäiti tai –isä, ystävä, työyhteisön jäsen, kansalainen ja ihminen…
Mutta millaisessa ympäristössä huijareita sitten kasvaa? Psykologi, terapeutti ja tutkija Pauline Rose Clance on kuvannut kaksi erilaista perhedynamiikkaa, jotka löytyvät useimpien naishuijarien taustoilta. Ensimmäisessä perheessä lapsella on sisarus, joka on tullut nimetyksi perheen älyköksi vanhempien toimesta. Lasta itseään luonnehditaan herkäksi tai sosiaalisesti kyvykkääksi viehättäväksi persoonaksi. Ollessaan vuorovaikutuksessa vanhempiensa kanssa lapsi oppii, ettei hän koskaan voi olla heidän silmissään yhtä älykäs tai pystyvä kuin sisaruksensa riippumatta siitä, miten älykäs tai kyvykäs hän itse on. Voi olla vaikea olla uskomatta perheessä annettujen määrittelyjen totuudellisuuteen, osa hänestä uskoo sisimmässään sen ja toinen osa ei. Koulu tarjoaa mahdollisuuden menestyä ja saada erinomaisia arvosanoja sekä opettajan kiitosta. Itsekin voi tuntea olevansa hyvä. Mutta jos vanhemmat eivät reagoikaan odotetusti, anna hyväksyntää, ole vakuuttuneita tai edes kiinnostuneita, voi lapsi alkaa epäillä, onko vanhempien antama määritelmä sittenkin totta. Älykkään asemaan nostetun sisaruksen kyvyt ja saavutukset ovat edelleen ylivertaisia jopa silloin, kun kouluarvosanat osoittavat toista. Huijarisyndrooman pohja on perustettu, kun lapsi alkaa uskoa, että hänen hyvät suorituksensa ovatkin vain sosiaalisiin taitoihin ja viehättävyyteen tai opettajan toiveiden mukaisen käytökseen perustuvia, eivät älykkyyteen tai kyvykkyyteen pohjautuvia.
Toisessa perhetyypissä lapsi on ollut ylivertainen kaikessa sylivauvasta lähtien. Häntä pidetään loistavana, älykkäänä ja kyvykkäänä selviytymään mistä vaan ja vieläpä ilman ponnisteluja. Mutta vähän kerrassaan lapsi huomaa, ettei osaa tai pysty mihin tahansa. Tulee epäonnistumisia tai vaikeuksia ja silti hän kokee, että perheen odotukset on täytettävä, vaikka tietääkin, ettei se loputtomiin tule onnistumaan. Mieleen tulee epäily vanhempien erinomaisuuden suitsutuksesta ja ennen kaikkea epäily itsestä. Koulu vahvistaa epäuskoa. Onnistumisten eteen pitää nähdä vaivaa ja tehdä töitä. Se on kaukana vanhempien luomasta vaivattomuuden ja täydellisyyden mielikuvasta. Hän ei olekaan nero, vaan viallinen, tyhmä ja kyvytön, jonkin sortin huijari, joka on onnistunut petkuttamaan aikuisia ympärillään.
Perheitä on monenlaisia ja joihinkin em. kuvaukset osuvat toisia paremmin. Lapsena sisäistämme voimakkaasti vanhempiemme ajattelutapoja, sillä emmehän me lapsena kykene erottamaan, milloin vanhempien odotukset, luonnehdinnat ja määrittelyt ovat realistisia ja milloin kohtuuttomia. Turvallisesti vanhemmistaan irtautunut aikuinen pystyy kohtaamaan omien vanhempiensa osaamattomuuden ja ymmärtämättömyyden niin, että uskaltaa pohtia, kuinka totta lapsena omaksuttu käsitys itsestä on. Rohkaisen kyseenalaistamaan sen ja tarvittaessa etsimään muunlaisia määritelmiä sen rinnalle.
Toipuminen merkitsee ajatusten ja uskomusten uudelleenmuovaamista sekä tunteiden käsittelyä. Mutta ne eivät riitä, olennainen osa vapautumista on toiminnan muokkaaminen esim. harjoitella ei:n sanomista ja myönteisen palautteen vastaanottamista, kohdata epäonnistumisen pelko ja muuttaa täydellisyyden tavoittelua sekä estää ylisuorittamista ja oppia ottamaan apua vastaan. Erittäin tehokkaaksi huijari-ilmiön hoidossa on havaittu ryhmämuotoinen hoito. On helpottavaa huomata, ettei ole yksin ongelmansa kanssa. Ryhmässä oman ajattelun haitallisuus ja epäloogisuus tulee näkyviin, myös muutokseen tarvittavien keinojen etsiminen ja löytäminen sujuu ryhmässä paremmin. Ryhmäkeskustelut ja muiden auttaminen voivat nekin olla terapeuttisia.